21.
Tuijotin tulehen kauan

by Toivo Kuula, text Eino Leino

Tuijotin tulehen kauan,
liikuttelin lieden puita,
ajattelin armastani,
muistin mustakulmaistani.

Hiilet hehkui, kuvat kulki,
ajat armahat samosi,
liiteli suviset linnut,
keikkuivat kesäiset päivät,--
poski hehkui, suu hymysi,
silmät muita muistutteli.

Vierin maita, vierin soita,
vierin suuria saloja,
salossa savu sininen,
savun alla armas mökki,
mökissä ihana impi,
kultakangasta kutovi,
helmellistä helskyttävi.

Kelle kangas kultaloimi?
Häiksi metsän morsiolle.
Kelle neiti näätärinta?
Hiihtäjälle hiiden korven.

Ei hyvä hylätyn kauan
liikutella lieden puita,
vesi silmihin tulevi,
pää käsihin tuiskahtavi,
kurkussa korina käypi,
sylkytys sydänalassa.


Long I Stared into the Fire

Staring into the red firelight,
stirring up the glowing embers,
lost in memories of my loved one,
I recalled my dearly loved one.

In the embers memories flickered,
cherished memories of better times:
birds in the warm air of summer
soft lulling sounds of the springtime,
cheeks that redden, lips wreathed in smiles,
eyes that call and promise passion,

vast new landscapes, strange new music,
fields unchartered and desolate.
Over the fields a bluish smoke,
in the smoke a cherished cottage.
There in the cottage a maiden
weaving robes out of golden thread,
Sewn with pearls and touched with silver.

Who will wear the clothes she's weaving?
She who has a forest wedding.
Who will get the forest maiden?
He who is the forest skier.

No! What's the use if I stir the embers
so they burn with memories,
so that tears flood my burning eyes.
Slow, slowly my head is drooping,
deep in my throat there is groaning,
Deep in my breast a pounding heart.